Tänään oli tarkoitus olla töissä kymmeneltä (no oikeasti kahdeltatoista mutta teen lisätunteja että saan kaiken koulun kanssa käytyä). Sitten päätin että lähdinkin silloin kymmeneltä. Sitten lähdinkin n. vartin yli kymmenen koska JÄIN SYÖMÄÄN SUKLAATA. Kyllä vain. Tässä miten tähän itseinhon alhaiseen kolkkaan taas päästiin vajoamaan jo ennen kello yhtätoista: eilen söin aamulla sen jugurtin ja leseitä, sitten vetäisin kotona naamaan nopeasti raejuustoa ja vesimeloni-porkkana-paprika-salaattia. Olin täynnä mutta täysin uupunut 8 tunnin työpäivästä (oikeasti olisi ollut 6 tunnin päivä). Vein veljen autokouluun ja kuten suunniteltua menin mummille. Söin kaksi vanhaa köyhääritaria (ei mitään massiivisia) joiden päällä oli vanhaa kermavaahtoa ja vadelmahilloa, söin myös yhden suolakeksin. Sitten mummi tokaisi että olen kai laihtunut (suljin silmäni ja purin hammasta, se on kuolemantuomio mainita asiasta) ja että osaan vissiin säädellä syömisiäni sitten. Ja sitten se kaivoi Fazerin sinisen käteeni jääkaappinsa uumenista, purin vielä enemmän hammasta ja tungin sen kassiini. Koko 10 kilometrin matkan takaisin mummilta hakemaan veljeä ajattelin vain sitä suklaata ja mitä tekisin sen kanssa:

1. "en syö sitä ollenkaan, annan sen veljelle ja laitan sen jääkaappiin josta joku kyllä sen naamaansa mättää sillä aikaa kun olen töissä illat!"
2. "syön nyt kun joudun kuitenkin sitten odottelemaan 1 palan."
3. "no syön pari palaa... vaikka tuon rivin tuosta..." (tässä vaiheessa olin hätäisesti parkkeerannut auton johonkin ruudun suuntaan ja riistänyt kääreen auki)
4. "aha syön jo toista riviä, no jätän tästä rivistä veikalle tuon viimeisen palan... tai en, enkä jätä, muuten se kiusaa tuossa..."
5. tähän kohtaan lopetin syömisen ja raivokkaasti soittelin veikalle ykkösiä että se tulisi jo ja päästäisin lähtemään. kun se tuli osoitin sille levyä ja sanoin että se voi vaikka saada sen. se ei halunnut syödä vielä ainakaan. syötiin molemmat palaset, sitten mentiin kauppaan katsomaan läppäreitä kuten suunniteltua.
6. päätin vaihtaa kauppaa katsoakseni mitä muita koneita siihen 500 euron hintaan oli tarjolla, se kauppa jonne olisin halunnut mennä olikin jo kiinni, söin suklaata kaksi palaa mitään sen suuremmin ajattelematta ja lähdettiin takaisin Anttilaan jossa käytiin ensimmäisenä.

Tässä kohtaa tuli kamala tietokonekriisi. Marssin top10-tiskille ja ilmoitin haluavani sen 500 koneen. Ensin sitä etsittiin 20 minuuttia koska niitä olisi pitänyt olla tullut eilisaamuna pari kappaletta, lopulta jankkailtiin siinä sen myyjän kanssa että kun seuraavan kerran pääsen vasta maanantaina kauppaan että joo, jos sen mallikappaleen sitten saisi. Sain sen. Maksaessa tuli pulmia: kortin ostorajoitus oli 400 euroa. Perkele. Hyppäsin kauppakeskuksen toisessa päässä olevalle automaatille nostaakseni 90 euroa (kukkarossa oli 40 euroa, sain mummilta 50 mutta ostin kaksi lakanaa). Joo, nostorajoituksenihan oli...60 euroa! Sai luvan riittää, menin, ei vieläkään: olin ostanut aamulla PayPalilla 12 eurolla nettikaupasta D  8 ei fak. Soitin iskälle että tulee tuomaan rahaa ja sain sitten 45 minuutin ostamisen jälkeen koneen lunastettua itselleni.

Hermostun aina uusien laitteiden kanssa kun siinä on sitä odotusta ja siltikään niissä ei vielä ole mitään ohjelmia asennettuna. Tiedän tämän aina valmiiksi ja siksi mietin miten a) pääsen mahdollisimman nopeasti kotiin että kerkeän varmasti nukkumaan sen boottaamiselta ja b) pitäisikö jättää koko koneella leikkiminen johonkin muuhun päivään (ei koska se olisi sitten lauantai-sunnuntai se aika enkä millään malttaisi odottaa ja sitten pilaisin yöuneni loppuviikolta). Ehdotin veikalle että pelataan samalla Samurai Warriorsia kun odottelen koneen lataamista. Puoliyhdentoista aikaan äiti tuli kotiin ja menin ruokailuhuoneeseen. Otin jääkaapista Polarin ja vetelin sitä vaalean rieskan päälle, yksi viipale kerrallaan. Söin niitä neljä. Kiroilutti. Menin takaisin koneelle. Laitoin Simsin levyasemaan ja hain sunnuntaina ostamani kaurapiparit. Mässytin niitä vaikka oli maailman täysinäisin olo ja melkein itkin koska en saanut itseäni nousemaan stepperille sen koneen vahtaamisen takia vaikka olisin hyvin ehtinyt polkea melkein tunnin (sen se juuri ja juuri kestää). Oli kaksi piparia jäljellä (nehän on aika isoja siis sitten) ja mietin että olisipa tyhmä jättää 2 piparia pakettiin. Söin toisen. Meinasin tukehtua kun en millään olisi jaksanut enää pureskella, silti taistelin viimeisen piparin vatsalaukkuuni ja katsoin vaa'asta että painoin lähemmäs 75 kiloa (join 1,5 l vettä ja sitten vielä melkein 0,5 litraa tuskaani).

Ja sitten tähän päivään: olin yksin kotona, maailman ihaninta, en muista koska olisin viimeksi ollut! Kävelin ympäri taloa alasti, kusin ovi sepposen selällään ja peilailin ihmeellisen pienentynyttä vatsaani. Mitä? Oli pakko nousta vaa'alle, oho muka alle 69 kiloa! MITEN?! Minähän olin possuillut koko helvetin illan ja vieläpä jättänyt liikuntarupeaman väliin?! D : tälläinen uutinen on aina kohdallani kaksipiippuinen juttu: ensinnäkin tottakai olen superiloinen etten olekaan muuttunut ihan jumalattomaksi tonnikeijuksi, en vielä. Vaikka toiseen etureiteeni on muodostunut inhottava harmahtava selluliitinnäköinen kohta josta pääsen vain rasvaamalla (olen siis ihan järkyttävän vaaleaihoinen, siksi näytän vielä pullamaisemmalta kuin olenkaan - jos vain mahdollista) ja liikuntaan panostamalla (JOKAPÄIVÄISELLÄ steppaamisella), olin hyvin tyytyväinen. Toinen puoli tässä on se että sitten kuvittelen voivani muka jollakin tasolla jatkaa samalla tavalla, en tiedä millä tasolla näin ajattelen, mutta pääni on aina ollut niin jakautunut etten tiedä mitkä ovat niitä ajatuksia joita pidän enemmän ominani ja mitkä ovat niitä jotka ovat pahan alter egon. 

Sitten se alkoi:

1. illasta asti: "en syö aamupalaa, olen menossa töihin!"
2. "ainiin oisi leseitä napattava naamaansa, syön kai sitten sen jugurtin..."
3. "hei muroja oho.." sekoitin leseet jugurttiin ja sitten valutin ne murojen päälle, en muistaakseni (huom: MUISTAAKSENI, olen ollut niin raivokkaassa syömispuuskassa etten edes varmasti voi sanoa muistavani!) ottanut niitä IHAN kamalasti. Söin ne.
4. sitten kurkkua vähän kuivasin, no vettä joo. samalla ajattelin sitä helvetin jääkaapissa odottelevaa suklaata (josta joku TOIVOTTAVASTI oli syönyt koska sitä ei ollut kuin alle puolet jäljellä?). "no otan...otan yhden...helvetti voi vaan yhtä ottaa, ei se ikinä riitä...kaksi palaa." Otin rivin. "voisin ottaa loput töihin? no ei kyl kannattaisi..."
5. meikkasin loppuun ja söin vesimeloonia jonka ensin olin ajatellut jättää illaksi mutta mietin että parempi se on syödä kuin sitä suklaata. Ja sitten: istahdin keittiön jakkaralle joka on paskamaisesti jääkaapin vieressä ja napsin suklaata naamaani palapalalta. Ajattelin näin kaksijakoisesti (siis aina ajattelen syömistä ja koko laihtumista kaksijakoisesti): a) "no ei helvetti mitä teen, mene jo sinne töihin, laita ne vaatteet päälle, ajattele miten kivalta näytit tänään aamulla!" ja b) "voi vittu syö nyt, ei sitä kannata jättää kiusaamaan myöhemmäksi!"

Niinpä minä söin. Inhotti syödessä mutta söin silti. Löysin itseni vessan lattialta sormet suusta ja syljin suklaalimaa pönttöön. Mutta ei, en minä nyt oksenna, en kyllä oksenna sittenkään, en ole koskaan oksentanut vielä eikä nyt ole aikaa käyttää ensimmäiseen kertaan (kello oli jo yli kymmenen). Pesin käteni, siistin meikkini, kampasin tukkani, puin päälleni, join vettä ja lähdin töihin ajatellen koko matkan kuinka ensimmäinen asia jota teen on tulen koneelle ja tänne kirjoittamaan tästä kauhunaamusta niinkuin olisi pitänyt tehdä heti kun syöminen alkoi että olisin saanut taottua järkeä hiukan päähäni ja lopetettua.

MUTTA: työkaverilla oli synttärit ja pöydällä nökötti pakastemansikkakakku! VOI APUA. Siitä pistettiin se viiteen osaan, minä sain ensimmäisen palan ja olin hyvin huojentunut huomatessani sen olevan puolet pienempi kuin muilla <33 Söin sen, olin niin täynnä että pelkäsin epäkohteliaasti kaatuvani naamalleni lautasenreunalle jääneeseen kermavaahtoon. Söin tämän vaahdon vielä koska näin toisten vilkuilevan ja puhuvan siitä kuinka ne itse kotona nuolee lautaset puhtaaksi kun on syöneet hyvää (tässä pieni välihuomautus: huoneessa jossa nyt olen kaikki muut ovat reilusti ylipainoisia mutta siis elämäänsä kai ihan ok-tyytyväisiä - ovathan ne jo nuoruutensa kauhut eläneet ja perheet perustaneet, nuorin on 45 suunnilleen ja pari vkoa sitten tuli mummiksi).

Miten voin vain pilata aina alkuviikkoni näin? Ei kai se paino mihinkään lähde tippumaan kun aina luovutan heti alussa ja pistän menemään ja sitten loppuviikon kiroilen ja yritän parhaani mukaan syödä niin kevyesti kuin mahdollista ja sitten hyvällä tuurilla paino tippuu viikossa 100-300 grammaa. Odotan sitä helvetin muuttoa niin paljon ettei edes totta voi olla... Pitäisikö pyytää sittenkin lääkitystä psykologilta? Siitä lähtien kun olin pari kuukautta ensimmäisiä pillereitä vedellyt päätin etten kyllä enää ikinä aloita mitään mielialalääkkeitä mutta nyt olen vähitellyt alkanut uskoa että hyötyisin itsekontrollista, jos niistä sellaista mahdollisesti saisi. Tosin saanen epäillä, viimeksi kuljin tunteetomana zombiena ympäriinsä unohtaen miten itketään ja kirjoitetaan ja taisin myös ylensyödä, kuten aina.

Miten saisin huijattua itseni siihen että en ole laihtunut mutta että varmasti laihtuisin jos tekisin parhaani? En saisi huomata sitä että pieni lipsahdus ei johda massiiviseen paisumiseen, kukaan ei saisi mainita minulle edistymisestäni ja kommentoida keskeneräistä työtäni samaan tapaan kuin keskeneräistä taideteosta ei saa ulkopuolinen tulla sörkkimään ja ehdottelemaan parannuksia joita toinen luultavasti oli seuraavaksi itse tekemässä ihan ominnokkinensa. Jos jollakin on joku hyvä kikka itsensä huijaamiseksi, olisi kiva saada vähän vihjettä kuinka tehdä se onnistuneesti? : <

Eilen kalorit: miljoona ainakin. No 1600 suunnilleen ehkä. Vähän siinä ja siinä. Liikunta: Anttilassa juoksemista edestakaisin ja liukuportaissa pomppimista. EI MUUTA. PASKA.

Tänään en edes saa olla yksikseni iltavuorossa koska toinen kesäsijainen tulee myös iltaan koulunkäyntinsä takia joten pitääpä katsoa mitä saan tehtyä. Varmaan pitää siitä välittämättä tehdä vatsarutistuksia ja kylkiliikkeitä, ei muuten tule mitään. Sitten olen nyt syönyt: 4-5 riviä suklaata (en edes MUISTA! voi vittu! ehkä eli toivottavasti se oli 4), vesimelonia joku 200g-siitä se kuori, murot+jugurtti+leseet. Ja se pala kakkua. Sitten syön vielä porkkana-paprika-melonisalaattia ja raejuustoa ja mietin kahteen otteeseen vedänkö sittenkään puuroa tai lastenruokaa naamaani, en toivottavasti voi vittu mutta pakko se on katsoa millainen olo on 5-6 tunnin kuluttua, luultavasti on parempi syödä. Kun menen kotiin syön omenaa ja näkkileipää. Paitsi että äiti varmaan käy kaupassa niin jos se ostaisi jugurttia lisää, sitten voisin syödä sitä. En tiedä. Sitten katson Skinsiä ja veivaan stepperillä koko sen vitun ohjelman ajan ja teen vatsarutistukset 50 ja käsipainot 60-120 toistoa/käsi ja venyttelenkin vielä. Ainiin ja koska on tiistai niin voisi olla sauna (tosi ihana ensin käydä pesulla ja sitten hikoilla).

ELI:
- töissä ruokailu 200-300 kaloria
- kotona n.200 kaloria
=1600 kaloria, ei helvetti. (oli tarkoitus taas se 500 mutta näinhän se menee, pakko kai laittaa suoraan omiin papereihin että alkuviikoksi suuremmat mässytysmäärät ja loppuviikkoon sitten nipistys...)

Valmistautukaa edittiin, jos tätä nyt muka joku lukee.

e// järkyttäviä vatsakipuja.