Olisin eilen voinut tulla kertomaan kuinka hyvin olen onnistunut pitämään syömiseni paikoillaan. No ei ollut vielä nettiä. Tänään pääsen, mutten voi kyllä sanoa todellakaan samaa. On ollut ihan järkyttävä ahmintapäivä. En tajua.
Asun nyt yksin. Olen kärsinyt kaksi viikkoa hirveästä mania -> insomniajaksosta. Nyt taas en millään viittisi käydä nukkumaan kun ei kerta välttämättä tarvitse olla aikainen lintu eikä ole väliä vaikka ottaisin Tenoxin mihin aikaan hyvänsä, ei tarvi kituuttaa yötä hereillä.

Söin kymmenen-yhdentoista maissa luumun, jonka kaveri tarjosi omistaan koulussa. Sama kaveri tarjosi myös lakusuklaapalleron, sitten nappasin naamariin muutaman Läkerölin mustikkakarkin. Luulin että päivä oli menossa hyvin: olin saanut yön nukuttua kiitos nukahtamislääkkeen, olin ehtinyt aamulla bussiin kun kerta olin polkaissut kiireissäni pyörällä pysäkille, sisko, veli ja kaveri oli tulossa illalla syömään luokseni tortilloja... Tulin kotiin tietenkin erittäin väsyneenä, kai se valvominen nyt väsyttää, vaikken sitä tässä levottomassa olotilassa taas muistakaan. Oli tarkoitus pitää hevipäivä+2 tortillaa. Ensimmäisenä kun tulin yhdenmaissa sisään ovesta, marssin jääkaapille ja nostin mikroon eilispäiväisen soija-linssi-mössökän ja uskottelin itselleni, että kyllähän se nyt hevi-osastoon luetaan. Eikä muuten lueta. Ajattelin olla tyytyväinen itseeni kerrankin silti, otin sen ja kilon jugurttipurkin kainalooni ja linnottauduin makuuhuoneeseeni syömään. Jugurttia söin ehkä perus 1,5dl. Sitten söin hapankorppua, vetosin siihen, että tämän verran suunnilleen muka syön koulussakin. Sitten söin pullaa kaksi viipaletta, oli tarkoitus olla hyvää tarjottavaa myös kaveria varten. Söin toisetkin kaksi palaa. Ja sen jättimäisen valmiiksileikatun kantaviipaleen. Sitten makailin sängylläni, kuuntelin musiikkia ja katsoin ohjelmia koneelta. Tein ruuat sillä aikaa kun odottelin vieraita saapuviksi. Olin niin täysi että olin varma että pärjään kyllä aika vähällä. Söin kahden munkin keskuksen, jotka olin myös varannut kaveria varten. 
Söin niin että tuli jo täysinäisen paha olo ja aloin vähän turpoamaankin. Olin siis tätä ennen jopa ihmeissäni kun en ollut niinkään turvoksissa syömisestä, vaikka vaaka näytti 2 kiloa lisää heti sen ensimmäisen mättämisen jälkeen kuin mitä se näytti juuri ennen kuin aloin syömään. (kerron kohta lisää vaa'asta) Olin varma että edes teetä en kyllä jaksaisi juoda.
Otin vettä ja linnottauduin taas sänkyyni kun jäin kahdeksan aikaan yksin. Alkoi tehdä mieli jotain. En mennyt ottamaan. Kello yhdeltätoista menin. Söin piparinkulman ja 40g riisikakkuja ja ketsuppia.  Nyt vain röystäilen ja yritän vedellä kipeää vatsaani sisään. Juuri näin.

Ostin maanantaina uuden digitaalivaa'an. Tuli aika paska olo: ehkä keskiviikkona painoin 69,5 kiloa sen mukaan. Not good. Muutenkin olen taas 70-kilon puolella lähes koko ajan, ajatella miten on voinut olla eroa lähes 4 kiloa edellisen vaa'an kanssa, tuo on kyllä oikeassa, mittasin sokeripussin kanssa; sain lukemaksi 0,9 kiloa. Niinpä niin.
Tämä yksinasumisen aloitus on mennyt aika perseelleen, en ole ehtinyt no, muuta kuin syömään niin maanperkeleesti. Syömään ja turpoamaan, kärsimään unettomuudesta, käymään lääkärillä, syömään paria eri lääkettä, lintsaamaan koulusta, jättämään tavaroiden purkamiset kesken... Sain maanantaijumpan aloitettua, jotenkin perseestä että sitä on vain maanantaisin, miten minä muka saan kulutettua mitään muina päivinä? En minä ole edes stepperillä ole saanut poljettua askelta, olen tullut niin laiskaksi ja välinpitämättömäksi laihtumisen suhteen, vaikka se onkin se mitä todella haluan, sen tiedän. Haluan että oloni on parempi, haluan etten näytä järkyttävältä ihralta toisten silmissä. Vaikka en kai näytä, näytän vain suurelta, koska sitä minä olen. Siitä voin kyllä olla omalla tavallani onnellinen etten ole löllyrasvainen ja oikea laardikasa, olen vain I S O. Turvonnut. Iso. ISOISOISO.

Huomenna haluan nukkua pitkään. Sitten juon mukillisen mehukeittoa, otan vitamiinit ja polkaisen äitille pakkaamaan rojujani lähes koko päiväksi. En koko päiväksi, koska siinä jossain vaiheessa se muistuttaisi, että kyllä sitä ruokaa saa. Tulen kotiin ja jos jaksan, soitan kaverille, saisi kyllä viedä minut ulos taas, en ole pitkään aikaan ollut. Siis jos en ole ihan kamalan valtava sillä hetkellä, en minä muuten viitsi. Jos olen/jos se sanoo ei kerta en ole se kaveri jonka kanssa se lähtisi vaikka neljältä yöllä kesken yöunien minne vain kunhan käsky käy, otan Tenoxia ja nukun sunnuntain puolelle. Sunnuntaina käyn markkinoilla ostamassa leipää ja varmaan jos löytyy hyviä vihanneksia niin niitä. Pyörävarauksella kuitenkin. Sitten haluan mennä jonnekin, en edes oikein välitä minne, kunhan en joudu olemaan paikallani, etten vaan voi syödä, haluan paastota kaksi päivää mehukeitolla, vaikka tiedän, ettei minusta olekaan siihen. Vai onko? En enää tiedä kuka olen, nimittäin. Nyt saa kyllä luvan olla. Sunnuntaina menen käymään pikkuveljeni nimipäiväkakulla, tosin. Huh. Saan syödä siellä, osaan kyllä siinä vaiheessa hillitä kun en ole vastuullinen ruuanomistaja. Sitten paastoan loppuillan. Ja maanantain. Ja maanantaina menen sinne jumppaan.